Päässä pyörii otsikon mukainen kappale. Päivät seuraavat toisiaan, minä seuraan niitä päiviä, milloin vähän ontuen, milloin täysillä juosten. Elämä on aika yksinäistä taas. Olen onnistunut hävittämään ihmisiä maailmastani sellaista tahtia, että kohta varmaan hävitän itseni itseltäni. Ei varmaan kuitenkaan hyvä asia, että ainoat sosiaaliset kontaktini ovat parin viikon välein tapahtuvat käynnit omalla työntekijällä  tai sitten ton lähikaupan kassatädin kanssa jauhaminen milloin mistäkin aiheesta. Ai niin, käyn mä välillä Kelassakin ja muissa virastoissa.

Se syö miestä oikeesti. Se mun vanha koulukaverikin otti ja muutti töiden perässä etelään perheineen. Siinä oli oikeastaan ainoa mun ns. selväpäinen ihmissuhde.

Lauantaina kävin taas hautausmaalla. Ilta oli musta, mutta hautausmaalla oli tuhansia ja taas tuhansia valoja, ihmisiä ja ihmeellisen hiljaista. Mä vein kynttilää taas Miian muistolle. Sille ihmiselle, josta tuntuu etten koskaan pysty päästämään irti. Kuinka mä taas sieltä pois kävellessäni toivoin, että pystyisin kääntämään aikaa taaksepäin ja tekemään monta asiaa toisin. Kuinka mun olisi pitänyt tajuta silloin viimeisenä iltana.. Äh. Mä aina edelleen joskus tunnen niin pakahduttavaa ikävää sitä kohtaan, että rintakehä meinaa revetä.

Oon kuivilla. Edellisen kirjoituksen jälkeen en oo retkahtanut.

Edelleen kuivilla.

Sillon kun koukahdin subuun, ajattelin kuitenkin että pääsen siitä irti aika helposti, oonhan mä vahva luonne ja kestän kyllä. Alussa se irrallaan olo onnistuikin tiettyyn pisteeseen saakka, mutta sitten tuli retkahdus. Ja käyttö jatku entisellään. Ja sit taas lopetin, ja taas alotin. Ja taas.. Nyt vuosikausia koukahtamisen jälkeen olen huomannut, että retkahduksen jälkeen lopettaminen on taas hankalampaa. Mä en aio hyväksyä sitä, ettenkö ikinä pääsis irti. En todellakaan. Mutta en mä kyl koskaan kuvitellu, että mun elämä olis tällaista. Vuorottelua retkahdusten, käyttökausien ja irroittautumispyristelyjen välillä. En sillon, kun ekan kerran itteeni sitä ainetta työnsin. Enkä sillon, kun ekan kerran pidin yli viikon tauon käytössä. En mä vieläkään voi tajuta oikeestaan.

Yks kaveri puhu mulle tos kesällä, että mun kannattais hakee korvaushoitoon. Mul on tosi ristiriitanen olo sen suhteen., tällä hetkellä kun taas menee paremmin, en näe sitä itselleni vaihtoehtona. Mitä mieltä porukka korviksesta yleensä on? Onko se toimiva hoitomuoto opiaattiriippuvuuteen vai onko se jotain aivan muuta? Mitä?

Tässähän tämä, päivä kerrallaan. Se on ehkä tylsimmän kuulonen tsemppikommentti ,mitä ite ennen välttelin viimeseen asti, mutta oikeesti, se pitää sisällään suuren viisauden. Näin se menee, päivä kerrallaan.

Joka päivä olo helpottaa pienenpienenpienen verran. Asioiden puhuminen oman työntekijän kanssa klinikalla on auttanu enemmän ku koskaan olisin uskonu, asioiden hiljalleen availu isän kanssa alkaa myös tuottamaan tulosta.

Vaikka en voi ymmärtää sitä, ettei isä tajunnut kuinka sadistinen äiti mua kohtaan lapsuudessa oli, tajuan kuitenkin jotenki että tollasille asioille tulee niin helposti sokeeksi. Ei tahdo uskoo, kuulla, nähdä tai tuntea liikaa. Sen jälkeen ku äiti kuoli, mun ja isän suhde on hiljalleen mutta vakaasti lähentynyt. Mussa on paljon ristiriitasia tunteita isää kohtaan, just liittyen tohon äitiin ja sen käytökseen. Mut menneitä ei voi muuttaa, vaikka kuinka huutaisin tai räyhäisin. Pitää opetella katsomaan eteenpäin. Ja on mulla sellanenki pelko, että äiti tappo ittensä mun takii, sen mun kirjeen takii minkä mä sillon sille annoin ja jossa vuodatin sille kaikki..

Toi on vielä niin käsittelemätön juttu että arvoin laitanko noita ajatuksia tänne ollenkaan. Mutta niin. Siltä musta tuntuu eikä sille mitään voi. Musta tuntuu, että mulla on vielä helvetin pitkä tie edessä ennenku saan kaikki pään sisäiset demonini vaikenemaan. Mutta niin, päivä kerrallaan.

Jos vaan osaisin pukea sanoiksi kaiken sen myllerryksen mikä mun sisällä käy joka hetki kun pysähdyn. Jos vaan osaisin sanoa ääneen sen, kuinka syvästi toivon toisenlaiseen.

Mä kaivan pääni sisältä sanoja, etsin oikeita muotoja mutta ikinä, ei koskaan ne tule ulos niin kuin tahtoisin. Sit ne pakkautuu, kietoutuu toisiinsa, härnäävät, ahdistavat, pelottavat, uhkaavat. Sit ku niitä on tarpeeksi, tuntuu että pakahtuu. Hengitys ei kulje kunnolla, rintaa puristaa ja kurkussa nykii joku pala edestakasin. Levottomuus.

Henkisen pahan olon muuttuminen fyysiseksi. Lähtee varpaista, kiertää nilkat sisäänsä, jatkaa reisille, hiipii pitkin vatsaa ja saa sen vääntymään, kääntyy selän puolelle, kuristaa kurkun, viiltää niskaa, tekee vanteen pään ympärille. On kaikkialla.

Koetan pestä itteeni, puistatella olon pois, huutaa tyhjällä kadulla pimeessä sanatonta huutoa, juosta niin lujaa ku pystyn, itkeä ääneen kuin lapsi, tupakoida ketjussa, purra hampaita yhteen niin että sattuu.

Ei se lähde pois. En tiedä mikä se on.

Aloitin tämän blogin silloin kun tämän aloitin tarkoituksena opetella purkamaan omia pahoja ahdistuksia ja no, muitakin ajatuksia kirjalliseen eli sanalliseen muotoon. Ajatuksena oli, josko oma olo siitä sitten helpottaisi, kun pääsisi sisällään myllertävät asiat oksentamaan ulos itsestään. Se toimikin hyvin. Tämän lisäksi huomasin nauttivani tänne kirjottamisesta, ilman että ajattelin kokoajan terapoivani itteeni. Sitä, mitä en tiennyt oli se, että löytäisin tätä kautta itselleni lukijoita, kirjoitusteni kommentoijia, ajatusteni jalostajia ja tsemppaajia. Sen jos minkä vuoksi olen iloinen että alotin tän kirjottamisen.

Jossain vaiheessa kuitenkin tuntu, etten osaa enää mitään kirjottaa. Kuten teksteistä saattaa huomata, on kirjottaminen vähentynyt vähentymistään. Sen lisäks ettei mulla oo ollu nettiyhteyttä itellä kämpillä ennen ku nyt taas, kirjoittamista on estänyt myös se, että en tahdo tuottaa pettymystä  kertomalla, kuinka onnettomasti taas meneekään. Olen siis pitänyt taukoa kirjottamisessa, ihan tietoisestikin. Välillä mieleen kyllä on tullut että tulisi kirjoittaa jotain, mutta olen ajatuksen työntänyt jonnekin takaraivooni ja ajatellut, että ei vielä, en vielä voi. Tuli jotenkin sellanen olo, etten voi tuottaa teille pettymystä??

Nyt mul on takana kuukauden jakso subuvierotuksessa, laitosolosuhteissa. Tää alkaa olla viimesiä mahdollisuuksia mulla päästä irti koukusta. Tulin kotiin pe-aamuna. Mä elän sekunti kerrallaan. Mun viimeisen vuoden aikana tapahtunut jatkuva repsahtelun on loputtava. Mun psyyke ja fyysinen minä ei kestä tätä elämää enää tällai.Mä en tajua itteeni, omaa riippuvuuttani, mä en oikeestaan tajua enää mitään.

Tätä kirjoittaessa meni puolisen tuntia varmaan. Hyvä. Puoli tuntia enemmän siihen lasiin, jota täytetään selvänä olemisella. Sen toisen lasin on pysyttävä tyhjänä.

Anteeks.