Aloitin tämän blogin silloin kun tämän aloitin tarkoituksena opetella purkamaan omia pahoja ahdistuksia ja no, muitakin ajatuksia kirjalliseen eli sanalliseen muotoon. Ajatuksena oli, josko oma olo siitä sitten helpottaisi, kun pääsisi sisällään myllertävät asiat oksentamaan ulos itsestään. Se toimikin hyvin. Tämän lisäksi huomasin nauttivani tänne kirjottamisesta, ilman että ajattelin kokoajan terapoivani itteeni. Sitä, mitä en tiennyt oli se, että löytäisin tätä kautta itselleni lukijoita, kirjoitusteni kommentoijia, ajatusteni jalostajia ja tsemppaajia. Sen jos minkä vuoksi olen iloinen että alotin tän kirjottamisen.

Jossain vaiheessa kuitenkin tuntu, etten osaa enää mitään kirjottaa. Kuten teksteistä saattaa huomata, on kirjottaminen vähentynyt vähentymistään. Sen lisäks ettei mulla oo ollu nettiyhteyttä itellä kämpillä ennen ku nyt taas, kirjoittamista on estänyt myös se, että en tahdo tuottaa pettymystä  kertomalla, kuinka onnettomasti taas meneekään. Olen siis pitänyt taukoa kirjottamisessa, ihan tietoisestikin. Välillä mieleen kyllä on tullut että tulisi kirjoittaa jotain, mutta olen ajatuksen työntänyt jonnekin takaraivooni ja ajatellut, että ei vielä, en vielä voi. Tuli jotenkin sellanen olo, etten voi tuottaa teille pettymystä??

Nyt mul on takana kuukauden jakso subuvierotuksessa, laitosolosuhteissa. Tää alkaa olla viimesiä mahdollisuuksia mulla päästä irti koukusta. Tulin kotiin pe-aamuna. Mä elän sekunti kerrallaan. Mun viimeisen vuoden aikana tapahtunut jatkuva repsahtelun on loputtava. Mun psyyke ja fyysinen minä ei kestä tätä elämää enää tällai.Mä en tajua itteeni, omaa riippuvuuttani, mä en oikeestaan tajua enää mitään.

Tätä kirjoittaessa meni puolisen tuntia varmaan. Hyvä. Puoli tuntia enemmän siihen lasiin, jota täytetään selvänä olemisella. Sen toisen lasin on pysyttävä tyhjänä.

Anteeks.